Sopeutumisvaihe kesken / Still adjusting

07.05.2015

Moni kysyy: miten olette viihtyneet siellä talossa, uudessa paikassa? Vastaan lähes poikkeuksetta että oikein hyvin, talo on ihana ja piha myös, mutta ympärillä on niin …hiljaista. Ja tähän asti se hiljaisuus ei ole ollut mitenkään iloisella äänellä sanottu adjektiivi, vaan ennemminkin vähän ihmettelevällä, hämmentyneellä ja vähän pettyneellä. Kyllähän sen nyt pitäisi kenen tahansa tajuta, että omakotitaloalueelle ei ulotu ne urbaanin kaupungin parhaat palat; kahvilat, kuppilat ja niihin sisään hiihtävät muodikkaat henkilöt olkalaukkuineen ja bugaboineen. Täällä hiihdetään ihan suksilla, hiihtopuvuissa, metsässä.
tulppaanejaVaikka luonnosta tykkäänkin, on ihan pakko myöntää, että olen enemmän kotonani Ruohonjuuren luonnonkosmetiikkaosastolla kuin metsäpolulla mäntyjen keskellä. Ainakin tällä hetkellä. Tässä kävi yksi tuttava kahvikupposella, ja hän teki osuvan diagnoosin tästä tilityksestäni – minulla on sopeutumisvaihe kesken. Huomaan, että energiatasoni ei kohtaa tämän rauhallisen landelaiffin kanssa ja en jotenkin osaa pysähtyä nauttimaan. Mutta tämä keskustelu herätti toivon tunteen – jatkan siis sopeutumistani omaan tahtiin.

Lapset sen sijaan ovat sopeutuneet senkin edestä kuten hiekkalaatikon kokkailuista huomaa. Tytöt tonkivat pihaa ja hääräävät sydämensä kyllyydestä yhdessä, kokkailevat tuntitolkulla. On muuten aika ihanaa, että 2-vuotiaalla ja 11-vuotiaalla on samat leikit tällä hetkellä, ja toinen ei halua lähteä ulos ilman toista.

hiekkalaatikolla kevatkukkia raparperiRaparperi nousee jo maasta, ja odotan kun se kevään ensimmäinen piirakka tulee uunista ulos. Sitten yritän ihan istahtaa kahvin kanssa ulos nauttimaan.

Viisaammat kertokaa, joko laventelintaimet voi tuutata maahan ja pitääkö asiasta tietää jotain erityistä? Vai paleltuuko ne vielä?

laventelintaimet

This ”country life” outside the urban town needs a little practise. My energy level is much higher than the slow life here really needs. Missing all the corner coffees and restaurants and just trying to adjust with baking the first rhubarb pie of the spring.

You Might Also Like

9 Comments

  • Reply stiina 07.05.2015 at 7:59 pm

    Täällä on ainakin yksi, joka ymmärtää tunteitasi ja fiilistäsi. Muutin perheeni kanssa pari vuotta sitten saaristoon. Lähimpään kaupunkiin on 30 km matkaa. Täällä asutaan saaressa, pienessä kylässä jossa on vain naapurit (ihanat sellaiset), ei palveluita. Joku kysyi joskus onko täällä kuntosali..joo on harava ja lapio :) Alkuun oli sellaisia fiiliksiä, että aarg mitä olen tehnyt, miksi mä tänne olen muuttanut. Tuntui juuri tuolta. Mä tahdon ne kahvilat takaisin lähelle.
    Nyt kaksi vuotta on mennyt ja en enää muuttaisi pois. Kotiutuminen kesti näin pitkään ja tuntuu että ehkä se vielä jatkuukin. Mutta nyt tuntuu siltä että täällä on ihan huippua, nautin ympäröivästä luonnosta joka hetki (aamulla ensimmäisenä ja tälläkin hetkellä ihailen meren tyyntä pintaa ilta-auringossa). En tätä vaihtaisi pois ja enää en kaipaa niitä kahviloita. Nyt sillä on ihan uusi merkitys kun lähtee kavilaan tms. Se on vieläkin ihanampaa :) Toivottavasti tämä vähän tsemppasi :) Ja ihanaa kevättä! Kotiudut varmasti.

    • Reply Maire / Kettukarkki 11.05.2015 at 6:14 pm

      Stiina – tosi kiva kuulla sun tarina! Ja kiitos, kyllä tsemppasi. Eli jos sulla meni 2 vuotta, mulla on siis vielä 6 kk jäljellä. :)
      Mulla ei kyllä ole meren tyyntä pintaa ihailtavana, mutta ikkunasta näkyvät oman pihan suuret puut ja yrtti-istutukset kyllä hivelee silmiä. Ehkä tämä tästä – ja heti oikeastaan tul parempi mieli kun kirjoitti asiasta ja sai ihania kommentteja!

  • Reply Johanna 08.05.2015 at 9:10 am

    Mä muistan kun muutettiin kaupungista ”maalle” tai ihan taajamaahan tämäkin on palvelut lähellä jne. Mutta mietin kun kunnan keskusta on niin pieni, täällä ei oo mitään jne. Mutta tämä hiljaisuus ja tähtitaivas ja…kaikkea hyvää! Ja sit on kiva lähteä sinne kahviloihin joskus – en ole koskaan kovin addikti ollut tosiaan.

    Kesä tulee ja kaikkea kivaa sen myötä. Älä ihan vielä laita niitä laventeleita maahan…pian voi.

    • Reply Maire / Kettukarkki 11.05.2015 at 6:18 pm

      Näinhän se menee, ilo pitää etsiä niistä asioista jotka on lähellä. Kyllähän mua lämmittää myös se, että edelleen ruokakauppa on kävelymatkan päässä (ikinä en pysty muuttaan niin skutsiin etteikö mainoskatkolla karkkihyllylle ja takaisin ehtisi). Hiljaisuus on kyllä plussa! Silloin kun se tarkoittaa desibelien pienentymistä. Vilinää ja vilskettä saisi vaan olla enemmän.

      Selvä – laventelit saa venata vielä hetken! :)

  • Reply Selmanen 08.05.2015 at 3:48 pm

    Olen itse yrittänyt tehdä henkistä sopeutumista jo usemman kuukauden ajan, kun ostettiin uusi koti mihin muutetaan kesällä. Tie vie kahdella aikuisella ja yhdellä lapsella kaksiosta Helsingin itäisestä kantakaupungista radan vartta pohjoiseen muutaman kymmenen kilometriä rivitaloneliöön ja yli tuplanelilöihin. Eli ei nyt ihan maalle kuitenkaan, pikkukaupungin keskustaan siis. Ja vaikka juna tulee Helsingin keskustaan puolessa tunnissa, mikä ei ole mikään tavaton matka Helsingin sisälläkään, niin henkinen etäisyys on suurempi.

    Tässä tietysti on joutunut paljon punnitsemaan mikä on oikeasti tärkeää ( ja mikä on esim. mukava lisä). Ja missä määrin vanhempien mukava elämä ja lapsen paras on ristiriidassa toistensa kanssa. Vaikka itse rakastan tätä urbaania kantakaupunkielämää (ja vaikka tietysti lapset ovat tyytyväisiä siihen ympäristöön missä sattuvat asumaan), niin uskon kyllä siihen, että jos on vähän omaa pihaa ja vähän rauhallisempi ympäristö, niin lapset saavat olla vähän vapaammin ja liikkua vähän itsenäisemmin. Ja kun meillä on nyt se hyvä tilanne, että isovanhemmat on hyvin lähellä, niin ehkä se on pienelle lapselle kivempaa kuin lähellä olevat kahvilat ja kaupat. Ja kun näin ruuhkavuosina kaupungilla hengailu jää itselläkin aika vähälle, niin onko se sen arvoista että kannattaa maksaa itsensä kipeäksi ja kököttää koko porukka sitten jossain 60 neliössä. Toki ehkä oma asenne voisi olla toinen, jos olisi varaa ostaa100 neliötä ihanasta jugendtalosta :)

    Mutta on jotenkin tässä pääkaupunkiseudun kaupunkisuunnittelussakin vikaa. Miten ihanaa olisikaan jos olisi aikanaan tehty enemmän raiteita, ja vehreää mutta kuitenkin tiivistä englantilaistyyppistä puutarhakaupunkia raiteiden varrella, hyvillä kulkuyhteyksillä. Kuten näitä suunnitelmia oli kun Suomeen rakennettiin ensimmäisiä rivitaloja Munkkiniemeen ja Kulosaareen.

    • Reply Maire / Kettukarkki 11.05.2015 at 6:32 pm

      Tuo on varmaan hyvä ja toimiva suunnitelma, että tekee henkistä sopeutumista jo etukäteen. Ehkä mun tapauksessa just tämä kohta jäi väliin, kun tänne muutto oli täysin ex tempore -päätös. Meidän piti tosi lyhyessä ajassa kelata elämää eteenpäin useita vuosia ja päättää onko tämä hyvä ratkaisu vai ei jatkoa ajatellen.

      Erittäin totta myös tuo, että kaupungilla hengailuun ei kyllä jää aikaa juurikaan. Ehkä sitä itse kaipaisi sellaista lähikahvilaa jonne voisi mennä tekemään töitä – ilman että pitäisi autolla tai bussilla siirtyä. Nyt kaikki tuollaiset kivuudet on ajomatkan päässä, kun ennen ihan naapurissa nurkan takana. Ja eihän tästä onneksi ole kaupungille kuin n. 25 minuutin bussimatka, eli sinne pääsee kyllä nopsaan jos on tarvis.

      Mielenkiintoinen pointti tuo kaupunkisuunnittelu. Musta tuntuu, että Helsinki ja helsinkiläiset on vasta nyt valmis elävöittämään ja arvostamaan lähiöitä, ja rakentamaan omaa asumisen kulttuuria pienempien alueiden sisälle. Esim. Käpylässä on ihan omat jutut, samoin Alppilassa, ja mun mielessä Pasilassakin kuhisee jo aika kivasti, ja kohta vielä enemmän. Vielä kun tuo kuhina ulottuisi vielä inasen pohjoisemmaksi. :)

      Paljon onnea uuteen kotiin!

  • Reply Jenni 08.05.2015 at 10:16 pm

    Toi on niin tuttu vastaus :)

    Muutettiin noin 3 vuotta sitten keskustasta naapurikuntaan ja varsinkin aluksi harmitti ja jopa ajoittain ahdisti hiljaisuus ja se, ettei lähellä ole hyvää ravintolaa, jonne voisi mennä. Ihania kahviloita on kyllä, mutta niitäkään ei ihan kivan kävelymatkan päässä tosin.

    Ja iltaihmisenä kummeksuntaa ja en kuulu joukkoon -tunnetta aiheutti myös se, että meidän kadulla sammuu valot taloista jo viimeistään yhdeksältä. Naapurikadulla näyttää olevan toisin. Kurkistan joskus illalla ikkunasta takaviistoon naapuritaloon, jossa on aina valot ja silloin tulee jotenkin hyvä mieli ja kotoisa olo. Minulle city that never sleeps oli kotoisa paikka (NY siis).

    Hiljaistahan täällä edelleen on ja voi kun olisi edes jonkuntasoinen lähiravintola, mutta onneksi on hyviä puoliakin joiden takia muutettiin. Yksi niistä on juurikin tuo vieressä oleva mäntymetsä, se on mulle oikein mielenmaisema ja voimaannuttava paikka kaupungin lisäksi. Keskustassa asuessa menin aina säännöllisesti autolla metsälenkille koiran kanssa.

    Sanoisin ehkä, että olen tottunut hieman, mutten kokonaan. Elämä on valintoja ja monissa valinnoissa on sekä hyvät että huonot puolet. Sitten pitää vain aika ajoin arvioida niiden keskinäistä suhdetta ja mikä on tärkeintä. (Tuli pitkä kommentti, kun postauksesi sai miettimään omaa kokemusta…)

    • Reply Maire / Kettukarkki 11.05.2015 at 7:00 pm

      Kiitos Jenni ihanasta kommentista ja pohdinnastasi! Sinä sen sanoit – kaikessa on puolensa. Käpylässä kaipasin sitä omaa pihaa ja omaa lupaa, ja nyt kun ne sain, niin joutui luopumaan sitten muutamasta muusta asiasta. Kuten just tuosta lähiravintolasta. Paremman puutteessa ollaan menty koko perhe iltaa istumaan lähi-kebab-paikkaan.

      Voi kun minäkin osaisin nauttia täysillä tuosta mäntymetsästä – tässä Keskuspuiston kupeessa sitä maisemaa riittää.

      Mikähän olis mulle tähänastisin kotoisin paikka… Ehkä Zürich oli sellainen, ja Rooma, ja kaikki muut sellaiset kaupungit joissa ihan tavalliset perheet istuvat iltaa ravintoloissa ja ihanilla terasseilla. Jotenkin se ravintolameininki on Suomen ulkopuolella niin paljon rennompaa muutenkin… Toivottavasti tää muuttuis.

      Ihanaa kesää sulle!

  • Reply Anni 11.05.2015 at 8:50 pm

    I feel youuuu! Juuri viikonloppuna kuljin ohi entisen asuinseudun lippakiskan – myös sen teidän entisen lippakiskan – ja mikä ihana iloinen pöhinä! Jengi istuu perheittäin ja kaveriporukoittain nurtsilla, jollain viinipullo seurana, suurimmalla osalla lippakiskan kahvit ja jädet, riippumattoa, vilttiä, musaa, rentoa ja letkeetä. Tätä mä niin kaipaan. Suunta oli sama luin teillä, vaikkakin ilmeisesti noin puoliväliin. Silti kahvilat ja ravintolat katosivat. Ja se raitiovaunu. Kuinka usein sitä käytin? No ehkä sen kerran kuukaudessa kahdessa, mutta se mahdollisuus kolistella kiskoja pitkin keskustaan. Toisinaan harmittelen myös sitä, että remontti ihanassa asunnossamme jäi kesken. Olisin halunnut nähdä visioni valmiina. Siitä asunnosta lautalattioineen ja kulmaikkunoineen olisi saanut täydellisen! Mutta kuten teillä, päätökset tulivat vastaan ekstempore ja niihin oli tartuttava. Oma piha on unelma, mutta sopeutumisvaihe kesken edelleen lähes puolentoista vuoden jälkeen. Selvästi. Ehkä toinen kesä auttaa tähän.

  • Leave a Reply