Ajopelko ja sen ylittäminen

22.02.2016

muurimestarintie

Koen nykyään olevani yksi muiden joukossa liikenteessä, tasavertainen. Ei se, joka etukäteen anteeksi pyydellen, kädet täristen starttaa auton. Olo on nykyään ihan rento, ja jopa lähden ihan mielelläni ratin taakse, saatan jopa lauleskella vähän. Siitä ei ole kauaakaan, kun tunsin ihan fyysisiä pelko-oireita ajamisesta. Muutaman asian oivaltaminen auttoi rohkaistumaan kuskin roolissa, ja ajattelin jakaa nämä teidänkin kanssa, jospa kokemukseni auttaisivat samasta asiasta kärsivää. Tottuneesti autoa ajavan mielestä tämä kertomus saattaa kuulostaa absurdilta, mutta ajopelko on melko inhottava juttu, jos sellaisesta sattuu kärsimään.

Ajoin ajokortin Jämsässä 18-vuotiaana. Ei liikennevaloja, ei ryhmittymisiä, vain helppoja liikenneympyröitä, pikkukaupungin verkkainen ajotahti ja tuttujen risteyksien ulkoa osatut väistämisvelvollisuudet. Ajaminen tuolloin oli ihan kivaa, rentoa ja mm. pikkuveljen kanssa käytiin talvella (isältä salaa) isoilla parkkipaikoilla harjoittelemassa autokäännöksiä (käsijarrukäännöstä ja rallissa käytettyä käännöstä, joka tehdään jalkajarrulla ja pienellä vastaheitolla). Mitäs sitä muutakaan tekemistä oli. Eli auton käsittely oli ihan helppoa huttua.

Ajamiseen tuli n. 10 vuoden tauko, kotikaupunki oli vaihtunut. Me ostettiin auto ensimmäisen lapsen synnyttyä, ja muistan koeajaneeni sitä yhden korttelin ympäri Käpylässä. Sen kauemmas en uskaltanut lähteä. Se, että meillä tosiaan on ollut auto, ei ole mitenkään auttanut mua tässä ajoasiassa. Ajatuskin Helsingissä ajamisesta hirvitti, tai lähinnä oksetti. Jos on pitänyt lähteä vähänkin kauemmas vaikkapa työkeikalle, olen värjötellyt bussi- ja ratikkapysäkeillä, ja sinne minne ei julkinen liikenne ole ulottunut, kulkee taksi. Ja aina se auto olisi ollut kotipihassa, ihan vapaana. Avomieskin menee aina fillarilla työmatkat.

Jos oli pakko lähteä seuraavana päivänä autolla liikenteeseen, jo edellisenä päivänä kouraisi vatsanpohjalta ja aamulla vatsa meni ihan sekaisin. Kädet tärisi autoa käynnistäessä, yleensä myös jalat. Vatsassa oli paha olo. Ei puhettakaan, että ajaessa pystyisi pitämään esim. radiota päällä. Kaikki keskittymiskyky tarvittiin oleelliseen – eli hengissä selviytymiseen. Jos navigaattori käski ajaa kehälle, etsin kartalta mieluummin sellaisen mahdollisen reitin, joka kulkisi pikkuteitä pitkin. Liittyminen kehälle tai esim. Hämeenlinnanväylälle tuntui ylivoimaiselta. Ajopelko ärsytti, vihastutti ja tuntui että siitä ei voi koskaan päästä yli. Tuntui, että se rajoittaa elämää.

Tässä vuosi sitten kaikki kuitenkin muuttui. Yritykseni sai kaksi isoa yritysasiakasta, toisen Vantaalta ja toisen Espoosta, ja perille pääsi ainoastaan autolla kehiä ja isoja väyliä pitkin. Päätin selviytyä perille autoillen, sillä taksi useita kertoja viikossa olisi tullut ihan liian kalliiksi. Valmistauduin ajamiseen huolella. Katsoin koko reitin etukäteen Google Mapsin Street viewin kautta (kyllä, koko 10 km matkan), miltä liittymät näyttävät, mitä kylteissä lukee, millä kaistalla täytyy olla. Ja se auttoi. Oleellista oli se, että navigaattori ohjasi koko matkan (minulla iPhonen navigaattori), se ystävällinen naisääni oli se tuki ja turva automatkan ajan. Ensimmäisillä kerroilla ajoin silti joskus väärästä liittymästä, mutta selvisin silti perille hienosti navigaattorin uusilla ohjeilla. Onnistumisen tunne oli mieletön! Joka ajokerralla pelko väheni, ja väheni, kunnes huomasin jännittäväni enää ihan pikkuisen. Ja sitten en enää yhtään.

Myös se, että olen roudaillut nettikauppani postipaketteja autolla postiin lähes päivittäin, on auttanut todella paljon. Autolla liikenteeseen lähtemisestä on tullut arkista, tavallista ja luontevaa. Siihen ei liity enää draamaa, jännittämistä tai mitään negatiivista tunnetta. Jos ei lasketa vitutusta siitä että yksityisautoilu tuhoaa maapallon.

Oivalsin, että itsevarmuus parani, kun tietty reitti tuli tutuksi ja tavallaan otin sen haltuuni – omaksi. Tämä oli nyt minun reittini. Kun hallussa oli nyt useita reittejä pääkaupunkiseudulla, huomasin hahmottavani koko kaupungin paremmin ja pystyin poikkeamaan tutulta reitiltä helposti muuallekin. Nyt uskallan jopa ajaa parkkihalliin, esim. käynti Jumbon Stockan herkussa on ihan arkista, mukavaa, ei paniikkia, linnut laulaa. Mutta en minä nyt sentään keskustaan suostu ajamaan, sehän vasta hullua olisi! Todellakin käytän julkisia oikein mielelläni, ihan siitä syystä että niiden käyttö on edullista, ekologisempaa kuin yksityisautoilu, ja sinne keskustaan on ihan turha jokaisen punkea omalla autollaan. Varsinkin kun ovelta ovelle pääsee yhdellä bussilla.

Minua on auttanut kolme hyvää neuvoa ja oivallusta, ja haluan jakaa ne myös sinulle, jos satut ajopelosta kärsimään.

  1. Avomies sanoi joskus, että muista että minulla on täysi oikeus ajaa teitä pitkin kuiten muillakin. Ja ne tiet kuuluvat myös sinulle.
  2. Taksikuski kerran neuvoi, että liittymässä kannattaa olla reipas vauhti valmiiksi – jarruttaminen on nopeampaa kuin kiihdyttäminen, jos pitää tiukkaan paikkaan päästä. Ja tämä toimii.
  3. Jos jännittää, opettele reitti hyvin etukäteen. Kerää varmuutta ajamalla säännöllisesti tuttua reittiä, ja laajenna pikku hiljaa reviiriä isommaksi.

Paljon tsemppiä sinne ratin takana jännittäjille! Löytyykö muita ajopelkoisia? Olisi kiva kuulla ajatuksia & kokemuksianne!

Kuvassa on muuten kehä I eli Muurimestarintie – sekin voi olla ihan kaunis.

You Might Also Like

17 Comments

    • Reply Maire / Kettukarkki 24.02.2016 at 4:06 pm

      Moi! Meillä on todella sama tarina – tsempit päälle sinne vaan! Ehkä pian jo toisillemme täällä kehä 1:llä vilkutellaan?
      Muuten se tankkaaminen ei ole niin paha mitä kuvittelis. Minäkin aloitin tutusta paikasta, ja nyt pystyy pysähtyyn jo melkein minne vaan. Etenkin sen yhden kerran kun meinasi motarilla (lapsi takapenkillä) bensa ihan oikeasti loppua… Just ehdin!

  • Reply Lyde 22.02.2016 at 9:02 pm

    Tuo kuvan kohta oli kolkkoudessa yksi mun lemppareita kun asuttiin vielä siellä huudeilla. kuin veistos. Meteli on vaan aika kova :-D

    Minä olen autoillut aina paljon ilman mitään taukoja, mutta huomaan että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän jännitän talviajoa. Tai en kaupungissa ollenkaan, mutta motareilla ja maantiellä. Nyt se on vielä pahentunut kun muutettiin pois Helsingistä, ja ei olekaan enää päivittäin pakko ajaa isompia teitä. Siellä asuessa kun pelkkä prismareissu sisälsi kehäykköstä eli ajeltiin kovempaa. Samoin asioin paljon jumbossa ja Tammistossa ylipäätään. Nyt huomaan panikoivani jo valmiiksi parin viikon päässä siintävää opiskelupäivää Helsingissä, koska ajankäytön vuoksi on paljon järkevämpää ajaa sinne autolla. Koetan keksiä keinoja millä saisin nakitettua miehen viemään minut sinne tms. Ennen muuttoa vielä kuvittelin että äkkiähän tästä sitten aina hurauttaa Helsinkiin asioille tai vaikka kavereille, ja nyt olen alkanut kuitenkin todella erakoitua tänne. Ihan tyhmää, ja silti kammo on ihan todellinen. Onneksi kohta on taas kesä, ja pääsee liikkumaan vapaammin :-)

    • Reply Maire / Kettukarkki 24.02.2016 at 4:09 pm

      Musta myös tuntuu että jos muutan Hgistä pois en enää uskalla tänne autolla ajaa… Eli ymmärrän hyvin sun fiilikset!

      Jotenkin sitä iän myötä vaan tiedostaa riskit paremmin (kolarit, liukkaat tiet jne.), että kai se pelko on ihan tervettä kuitenkin. Kunhan ne pysyy aisoissa. Eli tsemppejä sullekin ajeluihin – hyvin se menee!

  • Reply Silja 23.02.2016 at 8:45 am

    15 vuotta kehittynyt, ajamattimuudesta ja Helsinkiin muutosta seurannut ajopelko saa vielä hetken odottaa parannustaan. Pikkuisten kaksosten kanssa tuskin lähden yksin päivisin tuonne kehille opettelemaan. Mies lupaili jopa automaattivaihteisen mun avuksi vaihtaa, mut emmäkyllävielä. Hirvee pelko, että tapan perheen. Katsotaan, koska on mulle se oikea aika. Ihanaa, että sinä pääsit omasta pelostasi. <3

    • Reply Maire / Kettukarkki 24.02.2016 at 4:15 pm

      Moi Silja! Jos minä siitä pääsin yli niin kyllä pääset sinäkin, ihan varmasti! Ajelun aloittaminen on hankalaa, jos ei ole oikeaa tarvetta siihen. Mut ”pelasti” ehkä nämä pakolliset ajomatkat – ja just ilman niitä lapsia kyydissä. Hirvittää aina just kun perhe on kyydissä, se vastuuhan on ihan valtava!

      Tuo automaattivaihteinen auto on varmasti hyvä ajatus. Olisin voinut lisätä tekstiin vielä sen, että varmuutta mulle toi myös uuden auton hankkiminen. Halusin ihan tietyn, mustan, isohkon auton josta näkee hyvin ympärilleen. Ja samalla logiikalla ajattelen, että isomman auton näkevät myös muut paremmin liikenteessä.

      Paljon tsemppejä ajeluihin ja muista: sulla on sama oikeus olla liikenteessä kuten muillakin! Kuinka hitaalla vauhdilla tahansa.

  • Reply Sanna 23.02.2016 at 10:15 am

    Voi Maire, löysin niin itseni tuosta tekstistä. Nyt ajaminen jo sujuu, hankin oman auton kun lähdin töihin esikoisen jälkeen. Edelleen suunnittelen reitin, jos täytyy mennä jonnekin outoon paikkaan. Olen vieläkin ajovammainen, sillä mulla on automaattivaihteinen auto (helpottaa kaupunkiajoa) enkä IKINÄ pystyisi ajaa autolla Helsingissä. Lahti on jo fine. Nimm. autokoulu Seppolassa

    • Reply Maire / Kettukarkki 24.02.2016 at 4:18 pm

      Sannaaaa! I feel you! :)

      Sullahan on jo tosi hyvin homma hallussa siis! Ja en minäkään nyt herranjesta Lahdessa uskaltais ajaa! Mut tää Helsinki on ihan selkeä jo ?

  • Reply Hanna 23.02.2016 at 10:46 am

    Kaikki nuo voimauttavat ohjeesi pätevät muuten myös Helsingin keskustassa. Reitit haltuun jne. Keskustassa ajonopeudet ovat yleensä pieniä, sekin helpottaa. Kokeile vaikka!

    • Reply Maire / Kettukarkki 24.02.2016 at 4:20 pm

      Kiitos kannustamisesta Hanna! Tää oli tosi hyvä ohje – ja ihan avomiehellekin piti tuossa kertoa miten kivan ja neuvokkaan kommentin jätit. Saatanpa tässä kerätä rohkeutta ja lähteä kipaisemaan keskustassa – pitäis keksiä joku superpätevä syy!

  • Reply Mari 24.02.2016 at 8:30 pm

    Tosi hyvä postaus, kiitos! Ihana tietää että ajopelkoisia on muitakin. Ehkä juuri se pelottaa, että ”mitä jos jotain käy”, ja sit alkaa epävarmuuksissaan sählätä. Itselläni ei ole autoa ja sitä ei onneksi Helsingissä tarvitsekaan, mutta joka kerta ajaessa jännittää, etenkin kun joutuu ajamaan toisen autoa ja jos kyseessä on vähänkin isommassa pitäjässä ajo. Vielä joskus auton hankinta tulee varmasti ajankohtaiseksi, silloin nämä neuvot ovat tarpeen!

    • Reply Maire / Kettukarkki 25.02.2016 at 10:52 am

      Moi Mari! Tosi kiva kuulla että tykkäsit postauksesta, kiitos! Juu, meitä on kyllä monta – ja tsempataan yhdessä toisiamme.

      Luulen, että se riskien tiedostaminen ja varovaisuus on avain turvalliseen ajamiseen. Huomaan nyt vähän enemmän ajaneena, että ymmärrään todella hyvin mitä tapahtuu edessäni, takana ja auton sivuilla. Ymmärrän mitä muut autot ympärilläni tekevät ja huomaan myös muiden varovaisten (ja ei-niin-varovaisten) virhearvioinnit ja muut. Ennen tätä valaistumista olin ihan kuutamolla ympärilläni olevasta liikenteestä. Eli jos minä oon tähän tilaan päässyt – pääset kyllä sinäkin!

      Oli kiva kuulla eilen avomiehen kehuja ajamisestani. Se istui kyydissä ja sanoi: ”Ajat muuten tosi hyvin ja varmasti. Ennakoit kaikkea eikä mua pelota yhtään sun kyydissä. Monen muun kyydissä pelottaa.”
      Ja siltä musta tuntuukin, että hallitsen tilanteen.

      Tuohon epävarmuuksissaan sähläämiseen voisin vielä sanoa, että näitä yllättäviä tilanteitahan liikenteessä tulee ihan koko ajan. Huomaan, että en mene enää yhtään paniikkiin niistäkään. Sitten sitä vaan väistetään, jarrutetaan, tai mitä ikinä pitääkään tehdä.

  • Reply LA 25.02.2016 at 9:47 pm

    Kiitos tästä :) Ajoin maanantai-iltana autoa ekan kerran 12:een vuoteen.. Meni paremmin kuin odotin. Ikä tehnee omansa, kun sitä on jo yli 30 vuotta.

    Mutta kyllä se vain hermostuttaa, kun puolen kilometrin päässä yhtäkkiä näkyy toisen auton valot – mitä jos se tulee samalle tielle?! :D Tuo itsevarmuus on tärkeä tekijä. Ajo-opettaja sanoi (-99..) että sinä hallitset autoa, eikä auto sinua. Pitäisi sisäistää.

    • Reply Maire / Kettukarkki 29.02.2016 at 3:55 pm

      Eipä kestä! Ja hyvinhän sulla on muistissa ajo-opettajan ohjeet ysikytluvulta, kyllä se siitä! Ei se itsevarmuuden kasvu tapahdu ehkä yhdessä yössä, mutta siitä kun muutama auto vielä ajelee siellä samaa tietä vastaan niin eiköhän se asia siitä lähde kohentuun :D

      Aurinkoista kevättä vaan sinne ratin taakse!

  • Reply O 09.03.2016 at 4:42 pm

    Tunnistan niin itseni. Olen opetellut ajamaan samassa pikkukaupungissa, ja liikenneympyröissä ajaminen ei tosiaankaan nykyäänkään pelota. :D Mutta muuten n. 10 vuoden tauko ajamisessa teki aika lailla hallaa, ja kun muuton myötä oli pakko lähteä taas rattiin, meinasi paniikki iskeä. Vähitellen reviiriä laajentamalla on alkanut vanha varmuus hiipiä takaisin, ja ehkä jo kesällä uskaltaudun keskustaan asti autolla!

  • Reply Hanzu 13.03.2017 at 12:22 pm

    Hei! Ihanaa että löysin kirjoituksesi. Suunnittelen kesälomamatkaa ja huomasin, että oma ajopelkoni rajoittaa ihan valtavasti. Ideasi, että ”ajaa” reitin google mapin kautta oli ihan nerokas! Kiitos! Yht’äkkiä tajusin, että no jopa on suoraviivaista hommaa päästä mihin haluaa. Mikä helpotus! Huristelin tässä tietokoneen ääressä jo muutamaan lomakohteeseen. On paljon lähempänä siis toteuttaa oman tenavan kanssa unelmien loma, ihan omilla aikatauluilla ja reiteillä.

    • Reply Maire / Kettukarkki 13.03.2017 at 12:53 pm

      Hanzunen – ihana kuulla! Ja sitten kesälomalla ajelet sydämen kyllyydestä niin että hommasta tulee ihan helppo rutiini.

      Minulla myös reviirit laajentuneet ihan huolella, kun nyt uskaltaa lähteä (juuri lasten kanssa) vähän retkeilemään. Lapsetkin on huomanneet että ovat yhtäkkiä tosi useasti äitin kyydissä menossa jonnekin kivaan paikkaan. :)

    Leave a Reply